Rakenteet vai toimintatavat?

Pääkirjoitus 6/2009

Professori Reinhilde Veugelersin johtama kansainvälinen arviointiryhmä jätti raporttinsa lokakuussa ja ehdotti valtion tutkimuslaitosten rankkaa karsintaa. Nykyisistä 18 laitoksesta pitäisi ryhmän mielestä muovata korkeintaan viisi. Tämä olisi tarpeen toiminnan tuloksellisuuden ja innovatiivisuuden lisäämiseksi. Sama peruspyrkimys oli kaksi vuotta sitten professori Yrjö Neuvon työryhmän raportissa, jota tällä palstalla (YP 2/2007) myös kommentoitiin.

Veugelersin ryhmän ehdotuksen mukaan yksi megalaitos syntyisi alkutuotantoon liittyvistä kuudesta nykylaitoksesta (joita ovat Metsäntutkimuslaitos, Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Suomen ympäristökeskus, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Evira ja Geodeettinen laitos). VTT:hen yhdistettäisiin Mittatekniikan keskus (MIKES). THL ja Työterveyslaitos fuusioitaisiin. Neljäs laitos syntyisi Geologian tutkimuskeskuksen, Ilmatieteen laitoksen ja Säteilyturvakeskuksen yhteenliittymästä. Viidenneksi sulautuisivat Kotus, VATT, Ulkopoliittinen instituutti, Kuluttajatutkimuskeskus ja Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.

Ministerit Mauri Pekkarinen ja Henna Virkkunen pitävät ehdotusten linjaa YLEn nettiuutisen (28.10.) uutisen mukaan hyvänä. EK:n toimitusjohtaja Leif Fagernäs kommentoi saman uutisen mukaan näin: "Uudistuksia on pääosin toteutettu asteittaisin muutoksin. Nyt on korkea aika ravistella pitkään vallalla olleita rakenteita ja toimintatapoja sekä tarkastella innovaatiojärjestelmää kokonaisuutena."

Veugelersin ryhmä luottaa siis keskittämiseen, suuruuden ekonomiaan. Hyvin perustein voisi kuitenkin väittää, että ehdotettu malli tuottaa liian massiivisia, heterogeenisiä ja hitaita kolosseja. Nopea tietoyhteiskunta kaipaa pikemmin keskisuuria (jollaisia valtaosa nykylaitoksista on), fokusoituneita ja vikkeliä yksiköitä, jotka ovat kansallisesti ja kansainvälisesti verkostoituneita.

Hyvin perustein voisi lisäksi väittää, kuten pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield kolumnissaan (HS 28.11.), että hallinnollisten rajojen siirtely ja vanhojen yksiköiden hajottaminen ja uusien luominen vain betonoivat vanhaa hallintokulttuuria ja laitosten välisiä ja niiden sisäisiä rajoja. Fuusioprosessit käynnistävät vuosia kestävän ja kaikki tasot käsittävän reviiritaistelun, jossa kamppaillaan alueista, resursseista, viroista ja nimityksistä - ja varsinainen toiminta jää taka-alalle. Tämänsuuntaiset vaikutukset vain korostuvat, jos fuusioihin liitetään irtisanomisohjelmia.

Lisäksi Veugelersin ryhmän ehdottama viiden megalaitoksen malli toisi yhden kerroksen lisää suurten tutkimuslaitosten jo ennestään moniportaiseen hierarkiaan. Fuusioitavista laitoksista tulee uuden laitoksen osastoja ja niiden entisistä pääjohtajaviroista uuden laitoksen ylijohtajavirkoja, ja niiden yläpuolelle uusi taso, uuden laitoksen pääjohtaja.

Malli myös unohtaa, että valtaosa nykyisistä 18 laitoksista on jo "fuusioitu". Veugelersin viiden mallin ryhmittelyssä suuri osa laitoksista kuuluu saman ministeriön alaisuuteen: ne ovat oman ministeriönsä alaisia, siis saman "konsernin" osia. THL ja Työterveyslaitos ovat sosiaali- ja terveysministeriön sekä VTT ja MIKES työ- ja elinkeinoministeriön alaisia, ja ensimmäisen megaehdotuksen kuudesta laitoksesta viisi on maa- ja metsätalousministeriön alaisia.

Sen sijaan mallin hahmottamiin neljänteen ja viidenteen megalaitokseen sijoitetut kuuluvat kaikki eri ministeriöiden alaisuuteen. Jos laitosten hallinnossa on jokin ongelma, se saattaa olla juuri tässä: osa tutkimuslaitoksista on sijoitettu sellaisten ministeriöiden alaisuuteen, minne ne eivät "kuulu".

Mutta varmasti on niin, että laitosten toiminnan tuloksellisuutta ja innovatiivisuutta on pyrittävä pontevasti parantamaan. Tässä suhteessa keskittyminen toimintatapojen kehittämiseen ja uudistamiseen saattaisi olla paljon tehokkaampaa kuin perinteisten hallintorakenteiden rukkaaminen. Pitäisi löytää väyliä ja menetelmiä, joilla parantaa nimenomaan horisontaalista yhteistyötä, monitasoista verkostoitumista, jotka nykyisen tietotekniikan oloissa eivät edellytä hallinnollisen rajojen tai fyysisten sijaintien siirtelyä. Yhteistyötä tarvitaan tutkimuslaitosten kesken ja erityisesti niiden ja yliopistojen ja muiden tutkimusyhteisöjen välillä - varsinkin epävarmoissa mutta lupaavissa hankkeissa.

Valtaosa sektorilaitosten tekemästä työstä keskittyy toisaalta kunkin laitoksen oman alueen pitkäjänteiseen seurantaan ja tutkimiseen ja toisaalta ministeriön tilaamien pikaselvitysten tekoon. Nämä tehtävät ovat tutkimuslaitosten peruskauraa, ja ne edellyttävät pysyviä asiantuntijarakenteita sekä jatkuvaa ja tasaista budjettirahoitusta.

Varsinaiset innovaatiot syntyvät useimmiten kuitenkin muualla kuin normaalin seuranta- ja tutkimustyön virrassa. Niiden kasvualustana ovat usein omaperäiset ja monitieteiset tutkimus-, kokeilu- ja kehittämishankkeet, joita sektorilaitosten on vaikea ylhäältäpäin suunnitella ja rahoittaa. Siksi tarvittaisiin lisää sellaisia asiantuntijoiden johtamia rahoituskanavia, joista innokkaat ja asialleen omistautuneet tutkija- ja kehittäjäryhmät voisivat saada rahoitusta hankkeilleen.

Tällä hetkellä Suomen Akatemia, Tekes ja Sitra toimivat näin - ja juuri tällaista rahoitusta ja tämäntyyppisiä rahoittajia kaivataan lisää myös sektoritutkimuksen alueelle. Lokakuussa Tekes myönsi mittavan tukirahan Innokylä-hankkeelle, jossa rakennetaan sosiaali- ja terveysalaa uudistavaa avointa innovaatioympäristöä. Projektia rahoittaa myös STM ja mahdollisesti RAY, ja sen perustajajäseniä ovat THL, Kuntaliitto, Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ja Terveyden edistämisen keskus: "Innokylän avoin ympäristö tarjoaa kunnille, järjestöille, yrityksille sekä tutkimus- ja kehittämisorganisaatioille mahdollisuuden hakea kumppanuuksia, kehittää uusia ideoita ja esitellä aikaansaannoksia. Innokylä on sekä fyysinen että virtuaalinen kohtauspaikka, jossa voidaan välittää tietoa ja arvioituja hyviä käytäntöjä", kirjoittaa Hannu Hämäläinen, joka THL:n osalta vetää hanketta (ks. tarkemmin tämän numeron Ajassa liikkuu -osasto).

Innokylä-hanke on erinomainen esimerkki uudenlaisesta horisontaalisesta toimintatavasta. Innovatiivisuuden lisääminen edellyttää uudenlaisia toimintatapoja myös työn johtamisessa ja organisoimisessa. Luovuus kasvaa perusturvallisuuden, liikkuvuuden ja kannustavuuden yhdistelmästä.

Tarvitaan yhtä aikaa sekä pysyvyyttä että joustavuutta. Jokaiselle tutkijalle tai kehittäjälle pitäisi olla mahdollista irrottautua ajoittain kokeilu- ja kehittämisprojekteihin, mutta heillä pitäisi olla oikeus myös palata takaisin. Laitosten välisten ja sisäisten rajojen läpi täytyy olla helppo kulkea, mutta jokaisella on syytä olla riittävän turvallinen kotipesä. Nykyisten projektien pätkä- ja katkotyövaltaisuudesta on syytä päästä mahdollisimman pitkälle eroon.

Matti Virtanen