Vastakritiikkiä Pasi Pyöriälle ja tutkijoille
Ari Ojapelto
Yliassistentti Pasi Pyöriä teki kirja-arvostelun
(Yhteiskuntapolitiikka 1/2007) kirjastani "Ahneuden aika/ Kuinka
pääoman ahneus tekee teknologian avulla ihmisen tarpeettomaksi".
Hyvä kritiikki on aina tervetullutta ja kohteen tulee myös kestää
sitä. Olen saanut teoksestani runsaasti yllättävän positiivisia ja
jopa suitsuttavia arvosteluja. Pyöriän arvostelu oli vähiten
positiivinen ja kaikkein kriittisin.
En malta olla kommentoimatta hänen arviotaan, koska sen
sisältämät näkemykset heijastelevat laajemmaltikin tutkijoiden ja
koko yliopistomaailman näkemyksiä, tapoja ja käytäntöjä, joita voi
myös kritisoida.
Työelämän ja kapean sektorin tutkijana Pyöriä ei hahmota koko
kirjan ideaa. Hän kirjoitti arvostelussaan: "650-sivuinen
mielipidekirjoitus on yksinkertaisesti liikaa! Parempi ratkaisu
olisi ollut keskittyä korkeintaan muutamaan yhteiskuntamme
kipupisteeseen ja kirjoittaa valitusta aiheesta napakka
satasivuinen pamfletti tai sitten julkaista vuosien varrella
useampia teoksia."
Jo kirjan julkistustilaisuudessa perustelin kirjan syntyä ja
tarvetta. Kerroin, että viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomessa
on kirjoitettu satamäärin sinänsä ansiokkaita akateemisia kirjoja,
jotka pureutuvat johonkin yhteiskunnan kapeaan osa-alueeseen.
Tavallisella työssäkäyvällä kuluttajalla ei ole edes teoriassa
aikaa lukea niitä kaikkia ja muodostaa niistä ymmärrettävää
maailmankuvaa.
Koska globalisoituneessa maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen,
kirja on yritys kertoa tavalliselle kuluttajalle, miten ja millä
painoarvolla eri asiat vaikuttavat toisiinsa. Siksi kaikista
osa-alueista on kirjaan koottu suppeasti tärkeimmät perustiedot,
faktaluvut, ja keskitytty tärkeimpiin muutosilmiöihin, jolloin
lukijoilla itsellään on myös mahdollista muodostaa niistä
kokonaiskuva. Silti kirjasta paisui aika iso järkäle.
Pyöriän kirjoituksessa heijastuvat yliopistomaailmassa
vallitsevat asenteet hänen kirjoittaessaan parannusehdotuksistani:
"Valitettavasti lukijan pitäisi olla yritysverotuksen,
rahoitusteorian ja työmarkkinapolitiikan asiantuntija pystyäkseen
kriittisesti arvioimaan kyseisten reformien realistisuutta."
Siis muut kuin asiantuntijat eivät saa tai voi arvioida
keskeisiä yhteiskunnallisia asioita. Kuitenkin meillä on
eduskunnassa 200 kansanedustajaa, joista juuri kukaan ei ole
rahoitusteorian, yritysverotuksen tai työmarkkinapolitiikan
akateemisia asiantuntijoita. Silti he joutuvat joka päivä tekemään
miljardiluokan päätöksiä edellä mainituista asioista. Pyöriä ei
pidä edes itseään tarpeeksi kompetenttina ottamaan kantaa
esittämiini parannusehdotuksiin. Kirja on työkalu myös
kapea-alaisille asiantuntijoille.
Ja sitten varsinainen kritiikki yliopistomaailmaan. Pyöriä
kirjoitti: "Varsinainen kritiikkini ei kohdistu Ojapellon
manifestin sisältöön. Ojapellon esiin nostamien yhteiskunnallisten
ongelmien tärkeyttä ei voi kiistää, mutta niiden laajuudesta voi ja
pitääkin keskustella. En kuitenkaan syytä Ojapeltoa siitä, että hän
ei puntaroi siteeraamiensa lukemattomien tutkimusten oikeellisuutta
tai vertaile samankaltaisia tutkimuksia toisiinsa - tämä on
tutkijoiden tehtävä."
Myönnän, että olen valikoinut tutkimuksia tarkoitushakuisesti.
Jo kirjan esipuheessa kerroin, että koska olen koulutukseltani
mainos- ja markkinointimies, joudun oman näkemykseni tueksi ja
uskottavuuteni vuoksi referoimaan runsaasti alan
erikoisasiantuntijoita ja tutkimuksia.
Kuten Pyöriä toteaa, jos joltakin sektorilta löytyy useita eri
intressipiiriä edustavia (kuten Etla/Pellervo/VATT/Palkansaajien
tutkimuslaitos) tutkimuksia, ei ole minun asiani ruveta
analysoimaan niiden tieteellistä tai metodista oikeellisuutta, se
on yliopistoväen tehtävä.
Valitettavasti en yliopistomaailman lehdistä löydä
suurennuslasillakaan säkenöiviä debatteja kollegoiden kesken. Jos
akateemisessa maailmassa ollaan eri mieltä, siellä kyräillään
nurkissa, ammutaan selkään puskasta ja puristetaan nyrkkiä hiljaa
taskussa.
Omakohtaisia kokemuksiakin on. Sain kutsun pitämään esitelmän
kirjan tiimoilta 9.1.2007 Stakesissa. Kehuin siellä ensin, että
viime vuosina Stakesista on tullut tärkeitä ja kiinnostavia
julkaisuja syrjäytymisen, eriarvoisuuden, tuloerojen ja köyhyyden
huolestuttavasta lisääntymisestä.
Heti perään kuitenkin kritisoin Stakesin tutkijoita siitä, että
he tiedottavat ongelmista vasta, kun "sokea Kreettakin" näkee jo
tapahtuneen kehityksen. He eivät juuri visioi tulevaa ja varoita
mahdollisesta negatiivisesta kehityksestä etukäteen. Stakes ei
myöskään uskalla puuttua talousasioihin, vaikka sosiaalipolitiikan
kysymykset ja hyvinvointivaltion säilyminen ovat valtaosin
alisteisia juuri taloudelle.
Tilaisuudessa nokkamiehenä toiminut tutkimusprofessori Sakari
Hänninen vastasi vaivaantuneena, etteivät he voi ottaa
talousasioihin kantaa vaikka haluaisivat, koska talousprofessorit
nostaisivat heti valtavan älämölön. Heidän hiekkalaatikolleen ei
sovi diletanttien mennä.
Akateemikko Eric Allardt kiinnitti ongelmaan huomiota jo
90-luvulla (Sosiologia 4/97). Hän kirjoitti: "Taloustiede on
samankaltaisessa tilanteessa kuin sosiaalitieteet. Sen teoriat on
kehitetty luomaan vaurautta sinne ja siellä, missä niukkuutta
esiintyy. Se ei ole, kuten monet eturivin ekonomistit ovat viime
aikoina tähdentäneet, lainkaan teorianmuodostuksessaan ja
lähtökohdissaan pitänyt työttömyyden vastustamista tärkeänä
tavoitteena. Työllisyyttä on tavanomaisessa taloustieteellisessä
kysymyksenasettelussa käsitelty lähinnä vaurauden ja taloudellisen
kehityksen sivutuotteena."
Allardt jatkoi: "Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on
syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat
ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin.
Käsittääkseni tämä edellyttää huomattavasti enemmän yhteistyötä eri
yhteiskuntatieteiden välillä kuin mitä tähän saakka on
harjoitettu."
Sosiologian oppi-isän oppi ei ole mennyt perille Pasi Pyöriälle.
Hänen kirjakritiikistään päätellen ei eri alojen
"poikkitieteellinen" käsittely ole akateemisissa piireissä
toivottavaa. Jos joku uskaltautuu niin tekemään, se on vain
arvotonta "yleisönosastokirjoittelua". Kuitenkin yliopistoissa
erilaisille ajatuksille ja innovoinnille pitäisi olla tilaa. Siksi
pääkaupunkiseudulle puuhataan oikein poikkitieteellistä
innovaatioyliopistoa.
Taloustiede sopii hyvin esimerkiksi akateemisesta
pysähtyneisyydestä ja yliopistomaailman keskustelualttiudesta.
Kirjassani otan perusteellisesti esille taloustieteen ns.
"tieteellisyyden". Taloustieteilijät ovat kovasti etukenossa
antamassa asiantuntijana neuvoja poliittisille päättäjille.
Näillä mielipiteillä on heille käsittämättömän suuri
painoarvo.
On kummallista, että taloustieteilijät eivät pääse edes
keskuudessaan yksimielisyyteen siitä, että onko keynesläinen
taloususkonto parempi ja toimivampi kuin monetaristinen
taloususkonto nykyisessä globalisoituneessa maailmassa. Näin ollen
heidän pitäisi pidättäytyä antamasta mitään taloudellisia
suosituksia kenellekään. Niin vastakkaisia ovat näiden
"uskonlahkojen" käytännön neuvot talouden pulmatilanteissa.
Onko Pyöriä nähnyt julkisuudessa monetarististen professorien
Jouko Ylä-Liedenpohjan, Vesa Kanniaisen, Matti Wibergin, Matti
Wirénin, Seppo Honkapohjan tai Risto Harisalon ottavan mittaa
toisistaan esimerkiksi keynesiläisten professoreiden Heikki
Patomäen, Markus Jäntin, Matti Tuomelan, Jan-Otto Anderssonin,
Pekka Sauramon ja Jaakko Kianderin kanssa?
Taloustiede on ainoa "tiede", jonka sisällä eikä ulkopuolella
kummastella sitä, että samanlaisesta kysymyksenasettelusta voi
kaksi tiedemiestä päästä toisilleen täysin vastakkaiseen tulemaan
ja silti molemmat voivat saada lopputuloksestaan Nobel-palkinnon.
Ennen moista tiedettä nimitettiin okkultismiksi.
Yliopistomaailmassa ja varsinkin taloustieteilijöiden
keskuudessa ei korppi toisen silmää noki, vaikka tiedeyhteisön
perusvelvollisuuksiin kuuluu asettaa kaikki poikkeavat uskomukset
kyseenalaiseksi. Ainakin niistä pitäisi julkisesti debatoida.
Tämä sektoritutkimus on edennyt akateemisissa piireissä niin
pitkälle, että tulokset näkyvät valitettavan ikävästi tosielämässä.
Taloustiede kuten sosiologia kuuluvat käyttäytymistieteisiin.
Sosiologiaan on kuulunut aina voimakkaasti moraalin ja
oikeudenmukaisuuden tavoite, mutta taloustieteen piirissä siitä ei
ole jäljellä hajuakaan.
Pyöriä kritisoi kirjaani myös näin: "Ojapellon kritiikin
terävyys tuskin kilpistyisi yhtään, jos hän suostuisi ottamaan
hieman tasapainoisemmin huomioon työelämän uhat ja mahdollisuudet.
On kai työelämän ja yhteiskunnan kehityksessä jotain hyvääkin
tapahtunut, herra Ojapelto?"
Koska kirjan idea oli ottaa mukaan kaikki tavallisen ihmisen
elämään vaikuttavat osa-alueet tiivistetyssä muodossa, olin
pakotettu keskittymään kaikkein oleellisimpaan. Toki työelämässä on
joissain yksityiskohdissa tapahtunut jotain myönteistäkin. Mutta
kokonaisuutena, myös 40 vuotta työelämässä mukana olleena, kehitys
on pääomien vapaan liikkuvuuden ja sitä seuranneen 90-luvun laman
jälkeen ollut pääsääntöisesti huolestuttavaa. Siitä kertoo kirjani
lisäksi ansiokkaasti professori Juha Siltalan menestysteos
"Työelämän huonontumisen lyhyt historia".
Molemmat kirjat ovat hyvää vastapainoa Pyöriän mainostamille
virkamiesten suoltamille "tasapuolisille" työelämän raporteille,
joita julkaistaan vuosittain hyllymetrikaupalla poliitikkojen
toimesta ja mieliksi. Mediat ovat vielä heidän tukenaan
yhteisrintamassa rauhoittelemassa kansalaisia.
Jopa Suomen Tietotoimisto uutisoi kaikissa medioissa
optimistisesti äskettäin (20.2.08) näyttävästi otsikolla:
"Työllisten määrä nousi lamaa edeltävälle tasolle" ja leipäteksti
alkoi: "Suomeen on laman jälkeen syntynyt lähes 700 000 uutta
työpaikkaa".
En ole havainnut, että Pyöriä tai muut akateemiset työelämän
tutkijat olisivat ihmetelleet julkisuudessa ääneen, miksi vuonna
2007 Suomessa tehtiin n. 400 000 000 työtuntia vähemmän töitä kuin
18 vuotta sitten lamaa edeltävänä aikana.
Koulutettujen akateemistenkin on tänään syytä olla huolissaan
tulevasta kehityksestä. Barbara Ehrenreichin kirja "Petetty
keskiluokka" kertoo karua kieltä millainen tilanne on jo
todellisuutta Yhdysvalloissa akateemisesti koulutetuillakin. Eikä
tilanne ole kovin vierasta Suomenkaan "tervehdyttämiskuurilla"
olevassa yliopistomaailmassa, jossa valtaosa tutkijoista taistelee
erilaisten osa- ja määräaikaisten ja projektihommien parissa, vai
onko sekin mielipidekirjoittajan pelkkä mielipide? Pitäisikö
siitäkin tieteellisen tasapuolisuuden nimissä nähdä jotain hyvää,
herra Pyöriä?
Ari Ojapelto
tietokirjailija
Tampere |