Huolen vyöhykemenetelmän todelliset vaikutukset on arvioitava heti

Kommentti Tom Erik Arnkilin ja Kai Alhasen analyysiin (YP 3/2009)

J. P. Roos

Tom Arnkilin ja Kai Alhasen analyysi "Käsitteitä yhteiskunnallisen kokeen tutkimiseksi" on varoittava esimerkki siitä, mihin suohon konstruktionistinen, metaforinen, dialoginen ja reflektiivinen (mikä kaikki oikeastaan tarkoittaa samaa...) yhteiskuntatiede voi johtaa. Arnkil ja Alhanen (jatkossa A A) kuvaavat siinä, miten Arnkilin ja Esa Erikssonin kehittämä "huolen vyöhykkeiden" menetelmä on kouluissa tullut heidän mielestään väärinymmärretyksi ja pohtivat "käsitteellisesti", miten näin on voinut käydä. Itse menetelmä sinänsä on ilmeisesti mainio ja virheetön ja kirjoittajat tuntuvat olevan suorastaan ylpeitä siitä, että se on tullut niin laajaan käyttöön. Ongelmana vain on se, että enemmistö käyttäjistä näyttää ymmärtäneen koko idean väärin ja lähteneen luokittelemaan lapsia kun mahdollisen luokittelun kohteena piti olla jokin subjektiivinen tilanne ("opettajan x suhde oppilaaseen y hetkellä t"). Toki tekijät löytävät myös "oikeita" tapoja käyttää huolivyöhykemetaforaa, mutta tämä näyttää olevan pikemminkin poikkeuksellista. Tekijät myös kiistävät sen, että huolen vyöhykkeillä voisi olla jotain tekemistä yleisemmän huolidiskurssin tai kontrolli- tai riskiregiimin kanssa. Tällöin ovat vain sanat sotkeutuneet toisiinsa: huolen vyöhykkeillä tarkoitetaan jotain aivan muuta.

A A eivät ole kiinnostuneita sen selittämisestä, miksi malli on johtanut näin massiivisiin ongelmiin, eivätkä he näytä pitävän tieteellistä selittämistä ylipäänsäkään mahdollisena (se esiintyy lainausmerkeissä, ja yleensä hyvin negatiivisessa valossa). Sen sijaan empiirisesti ankkuroidun selittämisen sijasta tarjotaan käsitteitä jotka on poimittu erilaisilta postmodernelta teoreetikoilta, erityisesti Bruno Latourilta, josta on viime aikoina tullut jonkinlainen pieni suomalainen muotiteoreetikko (hänen kritiikkinsä ei kuulu tähän kommenttiin). Lopputulos on varsin sekava ja hankalasti ymmärrettävä, Risto Eräsaaren tyyliin.

Artikkelin alaviitteessä 5 AA kirjoittavat esimerkiksi: "... vyöhykkeistöön vietiin 'huoli' ongelman sijasta, jota päästäisiin yhteisen ongelmanmäärittelyn umpikujista. Kullakin on subjektipositioista aukeavat pulmansa ja niihin liittyvät mahdollisuutensa ja huolensa. Teoreettisena taustana on toiminnan teoreettinen (sic!) psykologia .... Huolten häivähdykset ovat osa tuollaista toimintakenttien 'tunnustelua'. Kun on ehdotettu esimerkiksi riski-käsitettä huolikäsitteen sijaan, tullaan samalla ehdottaneeksi paluuta objektikeskeiseen paradigmaan ... Riski piilee ja on tunnistettavissa toisessa, ei suhteissa ja omassa(kin) osuudessa". Mitä tämä selkokielellä tarkoitaa? Miten niin riski ei ole samalla tavoin suhteellinen kuin huoli? Miten työntekijä ei myös voi aiheuttaa riskiä (esimerkiksi ottaessaan huostaan lapsen, joka ei tarvitse huostaanottoa ja jolle huostaanotosta tulee erittäin traumaattinen elämänkokemus)? Tässä on siis kyse sanamagiasta, samoin kuin Eräsaaren tapauksessa, mutta seuraukset vain ovat vakavampia (koska ne ovat konkreettisia ja vaikuttavat yksittäisten lasten elämään joskus kohtalokkaalla tavalla).

Kritisoin jo vuonna 2005 Arnkilin kirjoitusta tässä samassa lehdessä. Tätä artikkelia AA eivät katso aiheelliseksi mainita, vaan he tyytyvät siteeraamaan ainoastaan Mirja Satkan paljon myöhäsyntyisempää samansuuntaista arvostelua (jossa ei myöskään viitattu allekirjoittaneeseen). Kiinnitin ennen kaikkea huomiota siihen, että Arnkil tarjosi huolen vyöhykkeistöllään sosiaalityöntekijöille ikään kuin "oikeuden" tehdä objektiivisista, juridisesti sitovista kategorioista subjektiivisia, täysin omaan tulkintaan perustuvia kategorioita. Tämä vaarantaa asiakkaiden oikeudenmukaisen ja läpinäkyvän kohtelun. Näistä olisi sitten AA:n mukaan toki olisi pitänyt keskustella parhaassa tapauksessa myös "huolen" kohteiden kanssa (vaikka miten oppilas tai lastensuojelun asiakas voi lähteä kiistämään vahvemman osapuolen tunteita?), mutta ennen kaikkea tietysti muiden ammattilaisten kanssa. Kerroin jo tällöin Arnkilille, että juuri tällainen oikeus synnyttää tavatonta innostusta jo opiskelijoidenkin keskuudessa, jotka oivaltavat että heidän omat tunteensa riittävät, eikä todistusaineistoa tarvita - he voivat itse luoda todellisuutta todellisuudesta riippumatta. Tämä ei kuitenkaan osunut Arnkilin huolen vyöhykkeelle...

On vakava puute, jos opiskelijoille annetaan käsitys, että kun virkavastuulla toimiva viranomainen tekee päätöksiä jotka koskevat lapsia ja heidän perheitään, niin heillä ei tarvitse olla tarkkoja objektiivisia perusteita päätöksilleen. Heidän pitäisi pystyä perustelemaan toimenpiteensä tavalla joka kestää tuomioistuimessa. Heidän toimenpiteidensä kohteella pitää olla oikeus saada nämä perustelut ja joko hyväksyä ne, tai kiistää ne väärinä ja epäoikeudenmukaisina. Arnkilin huolen vyöhykkeissä tällaista ei vaadita. Parhaassa tapauksessa niistä voi keskustella, mutta jos kohdalle sattuu sopivasti sosiaalityön nykyiset paradigmat omaksunut työntekijä, keskustelu ymmärrettävällä tavalla ei ole mahdollista (todellisuuksia on yhtä monia kuin puhujia jne.). Uhri on aseeton, koska hänellä ei ole oikeita käsitteitä. Sillä, että lapsen tilanne ei täytä lain sisältämiä vaatimuksia huostaanottoon, ei ole merkitystä, koska työntekijän subjektiivinen arvio on toinen.

On valitettavaa, mutta ymmärrettävää että Arnkil ja Alhanen ottavat esimerkikseen koulun. Verrattuna lastensuojeluun koulun puuttuminen oppilaiden tilanteisiin on useimmiten melko viatonta. Ns. varhaisen puuttumisen yhteydessä koululle on kuitenkin annettu rooli ilmiantajana suhteessa lastensuojeluviranomaisiin. Ja lastensuojelu on se alue, jossa sekä varhainen puuttuminen ja huolen vyöhykkeet voivat olla suorastaan kohtalokkaita. Lastensuojelun vallitseva näkemys on, että Suomessa on valtavasti lapsia, joita uhkaa vaara heidän vanhempiensa taholta. Tähän ei päästä käsiksi, koska eri viranomaiset ovat lepsuja ja esimerkiksi koulun, poliisin, terveydenhoitojärjestelmän ja lastensuojelun yhteydenpito ei ole riittävää. Nyt huostaanotettuina olevat lapset ovat tässä ajattelussa vain jäävuoren huippu. Vähintään kaksin-kolminkertainen määrä lapsia tulisi heti "pelastaa" vanhemmiltaan. Huolen vyöhykkeet tarjoavat tässä viranomaistyövälineen joka helpottaa ryhtymistä huostaanottoihin. Lakihan lisäksi tukee epäsuorasti ajatusta huolesta huostaanoton perusteena: lapsen kohtelun seurausten on oltava vaaraksi hänelle tulevaisuudessa jolloin huostaanottoon on "pakko" ryhtyä heti. Uusi laki on lisäksi pahasti löysentänyt huostaanoton kriteereitä, mikä näkyy valtavana huostaanottojen lisääntymisenä. Tämä trendin kääntäminen tulee olemaan työlästä. Sanoisin että tällä hetkellä suurempi vaara on liiallinen kuin liian vähäinen huostaanottojen määrä.

Miten ongelmaan siis pitää puuttua? Tämä ei Arnkilia ja Alhasta itse asiassa kiinnosta. He kirjoittavat: "ehdotamme siis käytäntöjen verkostojen tutkimista, dispositiivien ja välineen käännösketjujen huolellista tarkastelua". Kirjoittajat tarjoavat tähän "pitkien verkostojen" käsitettä. Tällä tarkoitetaan ilmeisesti tilannetta, jossa jotkin menettelytavat leviävät ylhäältä alas, jopa maasta toiseen. Koska mikään "objektiivinen" ja universaali ei kirjoittajille kelpaa, niin yleispätevien sääntöjen kehittäminen nähdään lähinnä ongelmaksi. He viittaavat näyttöön pohjautuvan lääketieteen malliin, joka siis edustaa huonoa vaihtoehtoa. EU:n piirissä yleisessä käytössä oleva ns. avoimen koordinaation menetelmä näyttää olevan heille tuntematon.

Objektiivisuuteen pyrkivät, yhteneväiset ja kaikkia samalla tavoin kohtelevat järjestelmät ovat Arnkilille ja Alhaselle todellinen mörkö. Tämä näkemys on hyvin elitistinen. Katsottuna alhaalta päin, toimenpiteiden kohteiden näkökulmasta, tilanteissa, joissa nämä joutuvat erilaisen viranomaispakkotoimien kohteiksi, viranomaisten subjektiivinen, mielivaltainen, täysin ennakoimaton "dialoginen" toiminta on huono vaihtoehto. Toiminnan pitäisi tällöin perustua selkeisiin sääntöihin, vahvaan näyttöön ja mahdollisuuteen saada väärät päätökset oikaistuiksi mahdollisimman nopeasti. Näin erityisesti kun kyse on pienistä lapsista ja koululaisista joille kuukausikin on pitkä aika, puhumattakaan nyt jopa useampien vuosien prosesseista.

Itse "huolen" käsite on yleinen huostaanottojen yhteydessä. Olen selvitellyt lukuisia huostaanottotapauksia ja esimerkiksi lastensuojelun tekemiä selvityksiä siitä kumpi vanhemmista on soveltuvampi lähivanhempi. Tässä yhteydessä huolen käsitettä käytetään niin, että se vanhempi, jonka lastensuojelu on valinnut suosikikseen on vanhempi josta ei tunneta "huolta". Toisessa vanhemmassa on erilaisia negatiivisia piirteitä (jotka usein liittyvät siihen tapaan millä he ovat vuorovaikutuksessa sosiaalityöntekijöiden kanssa, ei niinkään lasten kanssa). Siis jos ei ole huolta, kaikki on hyvin. Huoli on tässä yhteydessä juuri sellainen täysin subjektiivinen käsite joka tekee siitä niin mainion työvälineen Arnkilin ja Alhavan mielestä. Yhtä hyvin sosiaalityöntekijä voisi (tai hänen pitäisi) kirjoittaa: "minun ja työparini mielestä toinen vanhemmista on tosi kiva, kun taas toinen on tosi ärsyttävä ja hankala". Tämä vain ei ole laillinen peruste lasten sijoittamiselle tai yhteydenpidon estämiselle. Hallinto-oikeudetkaan tuskin hyväksyisivät tällaisia perusteita, mutta valitettavasti kyllä vaikkapa sen, että lapsen äiti on "haastava" asiakas, joka ei muka suostu yhteistyöhön ja käyttäytyy sopimattomasti tapaamisissa.

Ottaen huomioon, että kysymyksessä on todella vakava ja seurauksiltaan iso asia, niin kirjoituksesta esiinnouseva ylimielisyys ja itsetyytyväisyys ovat sitäkin masentavampia. Tekijät eivät lainkaan näytä ymmärtävän, että tässä on kyse ihan oikeista ihmisistä, lapsista ja heidän perheistään eikä suinkaan mistään latour-foucault käsitepuurosta (joiden yhdistäminen on ymmärtääkseni jo kyseenalaista). Vyöhykemenetelmä on erinomainen, sitä vain käytetään väärin! Ja todellakin omituista puhua vielä "muutosvastarinnasta", kun päinvastoin, jos ainakin Arnkiliin ja Alhaseen on uskominen (hehän eivät tosin ole kovinkaan luotettavia empiirisen väittämien esittäjinä), vyöhykemenetelmä on omaksuttu liian innokkaasti, eli mitään vastarintaa ei ole ollut.

Eräs näkökulma on vielä vaikuttavuus. AA:n suhde siihen on täysin paradoksaalinen. Toisaalta alkuperäisen menetelmän ja sitä koskevan tutkimuksen ei katsota olevan millään tavoin arvioitavissa tai mitattavissa. Koska metaforan tarkoitus ei ole "onnistua tai epäonnistua" (s. 317), se on määritelmällisesti suljettu pois paitsi epäonnistumiselta niin ilmeisesti myös kaikelta arvioinnilta ja vaikuttavuuden tutkimiselta. Toisaalta ollaan kuitenkin ylpeitä siitä, että se on levinnyt rikkaruohon tavoin ja että sitä näyttää nyt olevan täysin mahdoton kitkeä viranomaiskäytöstä. Esitetään vieläpä suurellisia kuvitelmia siitä, kuinka menetelmä leviäisi jopa Englantiin. Jos tekijät olisivat konkreettisesti kiinnostuneita huolen vyöhyke -työvälineen seurauksista ja vaikuttavuudesta, he pyrkisivät selvittämään, kuinka laajalle se on levinnyt, kuinka paljon "väärin" sitä on käytetty, millaisia seurauksia tällä väärinkäytöllä on ollut (myös ja erityisesti lastensuojelussa!). Tämä olisi ollut tärkeä tutkimustehtävä ja linjassa THL:n toimintaperiaatteiden kanssa. Itse asiassa olisi tärkeää, että THL:ssä tehdään riippumaton selvitys huolen vyöhykkeistä ja niiden hyväksikäytöstä niin kouluissa kuin lastensuojelussakin. Tätä selvitystä ei vain saa antaa Arnkilin tai hänen kumppaneidensa tehtäväksi, kuten jo Yhteiskuntapolitiikan artikkelistakin voi todeta.

J.P. Roos