Helsingin tilan mittaaminen ja toteaminen

Markku Lankinen

Mari Vaattovaara ja Matti Kortteinen esittävät kovaa kritiikkiä Yhteiskuntapolitiikassa 2007:1 julkaistua artikkeliani vastaan (Lankinen 2007a). Ensinnäkin he lausuvat jo edellisestä artikkelistani: "Lankisen pääväite meidän analyysiamme vastaan oli se, että olemme väärässä väittäessämme Helsingin taantuvan. Olimme ymmällämme, kun emme itse olleet ymmärtäneet missään sanoneemme mitään tällaista, minkä vastineessamme yritimme myös tuoda esille." Minäkin olen ymmälläni, kun artikkelini pariin otteeseen uudelleen luettuani en löytänyt siitä mistään moista pää- enkä edes sivuväitettä. Mutta mennäänpä eteenpäin kohti nykyisiä argumentteja.

Kritiikissä väitetään, että tuotan tuloksen tasoittuvasta yleiskuvasta tavalla, joka on "tieteellisessä tutkimuksessa täysin tavaton" Tämä väite on niin vahva, että se pysähdytti minut tarkastelemaan esitettyjä argumentteja. Ilmaisu "täysin tavaton" voi saada syntynsä kahdesta suunnasta: joko tutkimusaineisto, johon vedotaan, on tuulesta temmattu tahi sitten menetelmät, joilla aineistoa käsitellään, ovat kelvottomat. Kriitikot eivät väitä, että aineistot olisivat omaa keksintöäni, olenhan viitannut kunkin käsitellyn muuttujan kohdalla sen sijaintilähteeseen, joka viime kädessä on SVT, Suomen Virallinen Tilasto. Kritiikki kohdistuu käytettyihin metodeihin.

Syvenevätkö halkeamat?

Artikkelissani tähtäsin siis etupäässä seudun kokonaiseriytymisen linjojen esittelyyn. Kriitikot keskittyvät kuitenkin enemmän kaupunkien sisäisten erojen selvittelyyn. "Jos pääkaupunkiseudun kehitystä tarkastellaan jonkin sellaisen muuttujan avulla, joka kuvaa ihmisten selviytymistä läheltä ja konkreettisesti - tällaisia ovat esim. työttömyys, köyhyys, tai toimeentulotukiriippuvuus - muutoksesta syntyy varsin yksikäsitteinen kuva. Eri osa-alueiden väliset absoluuttiset erot ovat nyt Helsingissä huomattavasti suuremmat kuin ennen uudemman kehityksen alkua, 1980-luvun lopulla. Työttömyys, toimeentulotukiriippuvuus ja köyhyys ovat kasautumassa seudulla nimenomaan Helsingin sisälle."

Ilmaisu "seudulla nimenomaan Helsingin sisälle" on ymmärrettävissä niin, että nämä kasaantumisprosessit toteutuvat kuntatasolla. Jos ilmaisuna olisi "sisällä", olisi se ymmärrettävissä väitteeksi kaupungin sisäisen polarisaation vahvistumisesta. Kun en ole aivan varma, kumpaa tarkoitetaan, vai tarkoitetaanko kumpaakin, käyn seuraavassa lävitse näitä mainittuja muuttujia molemmista näkökulmista. Kriitikkojen väittämä on vahva - mitään tietolähdettä ei kuitenkaan ilmoiteta.

Työttömyyden kehitys

Työttömien määrä nousi Helsingissä korkealle, mutta on siitä eri vaiheiden jälkeen laskenut. Työvoiman määrään suhteutettu työttömyysaste osoittaa muutoksen tapahtuneen melko tasatahtisesti. Vuoden 2007 helmikuussa Helsinki miltei otti Vantaan kiinni. Maaliskuun uusimpien tietojen mukaan työttömien määrä oli pudonnut 21 200:aan, joista pitkäaikaistyöttömiä 6 200. Pääkaupunkiseutuvertailussa sekä työttömien että pitkäaikaistyöttömien määrä aleni suhteellisesti nopeimmin tammi-helmikuussa.

Kuvio 1: Työttömien määrä ja työttömyysaste 1991-2007/II

Kaupungin sisäistä polarisaatiota arvioidaan indeksillä, joka mittaa kunkin alueen työttömyysasteen poikkeaman suuruuden keskiarvosta ja painottaa sitä väkimäärällä (Lankinen 2006, 26). Indeksi muodostetaan keskiarvon ylittävien ja alittavien määräsuhteesta. Mitä enemmän alueiden väkeä sijoittuu jakauman yläpäähän kauaksi keskiarvosta, sitä suuremmaksi polariteetti kasvaa. Laman aikana erot alueiden välillä olivat pienimmät, mutta alkoivat kasvaa työttömyyden epätasaisen alenemisen johdosta. Alueiden työttömyyserot jälleen vähenivät tuntuvasti vuodesta 1999.

Kuvio 2: Työttömyysasteen polariteetti Helsingissä

Työttömyys ei siten kasaudu Helsingin sisälle tai sisällä.

Myös toimeentulotuen käyttö nousi Helsingissä korkealle, mutta on pudonnut nopeimmin vertailuryhmästä. Vantaalla kehitys on kääntynyt toiseen suuntaan ja vienyt Vantaan nyt seudun kärkeen. Toimeentulotuen käytön vähetessä kapeni alueiden välinen polariteetti jonkin verran, mutta kääntyi jälleen lievästi kasvusuuntaan vuoden 2000 jälkeen. Tuen käyttö ei siten keskity seudullisesti Helsinkiin. Helsingin sisällä on mahdollisesti havaittavissa alueiden välisen polariteetin vahvistumista.

Kuvio 3: Toimeentulotukea saaneiden osuus 1990-2004 ja polariteetti 1991-2004

"Esimerkiksi tuloperustainen tarkastelu osoittaa, kuinka seudun sisäinen köyhyys keskittyy nimenomaan Helsinkiin." Katsotaanpa.

Jos tuloperustaista köyhyyttä mitataan pienten tulojen saajin osuudella kaikista tulonsaajista, havaitaan, että Helsinki ja Espoo kulkevat melko tasatahtia tässä vertailussa. Rajana on pidetty tulotilastoista poimittua 6 500 €/vuosi-luokkaa. Tähän luokkaan kuuluvien osuus on pudonnut koko ajan; nopeimmin muualla Suomessa. Kritiikin esittäjät eivät tässäkään kerro, mihin tietolähteeseen heidän väittämänsä perustuu.

Tulotason polariteetti lasketaan seuraavassa asuntokuntien keskituloista painottaen poikkeamaa asuntokuntien määrällä. Polaarisuus kohosi suurimmilleen vuonna 1996, mistä lähtien se on ollut laskusuunnassa.

Kuvio 4: Pienituloisten osuus 1998-2004 sekä tulotason polariteetti 1991-2004

Näiden havaintojen perusteella en löydä pohjaa väitteelle, että seudun sisäinen köyhyys olisi kasaantumassa nimenomaan Helsingin sisälle tai sisällä. Kriitikoilla on tässä kohdin kuitenkin horjumaton vakaumus.

Artikkelin lopussa on karttaesitys, joka on poimittu äskettäin pro gradunsa Maantieteen laitokselle jättäneen opiskelijan lopputyöstä. Siinä on 25-44-vuotiaiden hyvätuloisen väestönosan tulo- ja lähtömuuton osuuksien erotus prosentteina vuosilta 2001-2003. Tulos näyttää Helsingin kannalta huolestuttavalta. Tutkailin Tilastokeskuksen Muuttajien taustatiedot -aineistoa vuodelta 2004. Helsinki menetti vuoden 2004 muutossa 450 jakauman ylimpään tuloluokkaan (52 000 €/v) ikäryhmään 25-44-vuotiaat kuuluvaa. Tulijoita oli 689, lähtijöitä 1 139. Voidaan siten todeta, että Helsingin veropohjan kasvupotentiaalista tässä tuloluokassa valui 12 prosenttia kaupunkirajan ulkopuolelle vuoden 2004 aikana. Vuoden 2004 aikana Helsingissä oli verotilaston mukaan lisäystä kaikkien vähintään 55 000 € ansainneiden ryhmässä 3 219 henkeä, mikä merkitsi 10 prosentin kasvua tässä ryhmässä.

Näissä ilmiöissä kohtaa kaksi tulkintalinjaa, joita olen aiemmin nimittänyt staattiseksi ja dynaamiseksi (Lankinen 2005, 14-15). Staattinen linja pysähtyy muuttoliikkeen taloustilastojen ääreen ja jää siihen (Aro 1998). Dynaaminen lähestymistapa ottaa huomioon muuttovirtojen ikärakenne-erot ja yhdistää ne ikäkohtaisesti tunnettuun tulokehitysolettamukseen. Voidaan käyttää käsitettä muuttajien sopeutuminen työ- ja asuntomarkkinoilla (Laakso 1996). Eri aineistojen avulla voidaan myös mallintaa kantaväestön ja muuttokertymän tulokehityksen suhteita. Kokonaisuudessaan Helsingin lähtömuuton tulotaso on vuodesta 1987 asti jäänyt selvästi kantaväestön tulotason alapuolelle. Tulomuuttajat jäävät lähtömuuton alapuolelle. (Lankinen 2005, 14). Vain laman aikana hyvätuloisten muuttotappio Helsingistä pysähtyi, vaikka asuntotuotanto oli lähes kokonaan ARA-vetoista (Lankinen 2007b, 2).

Helsinkiä koskeva mallinnustyö antoi kuitenkin tulokseksi, että tietyn ajanjakson sisällä tulomuuttajat kohoavat ansiokertymässään kantaväestön yläpuolelle. Tämä dynaaminen prosessi saa aikaan sen, että poikkileikkauksellisesti epäedullinen muuttoliikkeen tulorakenne ei kuitenkaan riitä heikentämään Helsingin asemaa tulotason seudullisessa vertailussa (Lankinen 2005, 88-95). Opiskelun kautta ammattiin valmistuvat muodostavat sen potentiaalin, josta Helsinki saa elinvoimaa.

Olen edellä pohtinut kriitikkojeni argumentteja. Huomaan ne kovalla kiireellä tehdyiksi. Laskelmissani käytetyt matemaattiset kaavat tuomitaan täysin perusteettomasti epätieteellisiksi. Usko Helsingin taantumiseen seudullisessa vertailussa tai sitten kaupungin sisäisessä kehityksessä on edelleen vahva päinvastaisesta evidenssistä huolimatta. Kysyn, mikä on se tutkimusmenetelmä ja missä ovat ne aineistot, jotka tuottavat sellaisia tuloksia vastoin kaupunkitilastojen selkeää sanomaa?

Mittaamisen ongelma

"On erikseen syytä pysähtyä kysymään, millä tavoin on kuitenkin mahdollista tuottaa yleiskuva jatkuvasta tasoittumisesta (Lankinen 2007) tilanteessa, jossa absoluuttiset erot ovat selvästi kasvaneet ".

Kriitikot pohtivat ensin työvoiman ja työllisyyden tilannetta Helsingissä ja Espoossa. "Mikäli Helsingissä olisi ollut vuonna 2004 sama ikä- ja sukupuoliryhmittäin laskettu työllisyysaste kuin Espoossa, Helsingissä olisi ollut työllisiä 18 000 lähes 6 prosenttia enemmän - siis muutaman pienen kunnan verran."

Ensinnäkin voidaan todeta, että työllisyyden este ei ole niinkään työllisyysasteen mataluus kuin sopivien työpaikkojen puute. Seuraavasta havaitaan, että näitä sopivia työpaikkoja hävisi enemmän miehiltä kuin naisilta laman iskiessä. Taloustaantuma 2000-luvun alussa oli nimenomaan pääkaupunkiseudun IT-sektorin lamaantumisesta johtuva. Taantuma päättyi vuonna 2004 ja sen jälkeen työttömyys on jälleen nopeasti alentunut. Espoon ja Helsingin välinen ero miesten työttömyydessä on 3 prosenttiyksikköä, naisilla vastaavasti 1,4 prosenttiyksikköä.

Kuvio 5: Työttömyysaste sukupuolen ja alueen mukaan 1987-2005

Työttömät ovat määritelmän mukaan halukkaita ja valmiita työhön, jos sellaista ilmaantuu Onko sitten niin, että muut syyt pitävät Helsingissä väestöä runsaasti myös työvoiman ulkopuolella? Muut syyt jakautuvat opiskeluun, armeijassa oloon, työkyvyttömyyseläkkeellä oloon ja muihin syihin. Kun kaksi ensimmäistä jätetään analyysin ulkopuolelle, saadaan näkyville seuraava kehityskuva.

Kuvio 6: Työvoiman ulkopuolella olevat ryhmät 1987-2005

Työkyvyttömyyseläkkeellä olevien osuus nousi laman aikana erityisen nopeasti Vantaalla ja Espoossa mutta alkoi sen jälkeen laskea. Helsinki ja Vantaa ovat menneet tasoihin. Muu maa on tässä kohdin kaukana pääkaupunkiseudun yläpuolella. Muu työvoiman ulkopuolella olevien joukko on edellistä pienempi. Miesten keskuudessa Helsinki ja Espoo ottavat vertailun kärkisijan. Kasvusuunta taittui jyrkästi vuonna 2004. Helsinki on noin kahden prosenttiyksikön päässä muista vertailualueista. Naisten kohdalla kotonaolo oli selvästi yleisempää Espoossa, mutta sittemmin erot ovat tasoittuneet.

Mitä näistä luvuista voidaan lausua? Helsingin miesten ryhmässä eläkeläisten osuus on laskenut nopeammin kuin muun työvoiman ulkopuolella oleviin joukon määrä on kasvanut. Näin on myös naisten tapauksessa. Työvoiman ulkopuolella olevien joukko ei siten ole kasvanut. Miesten keskuudessa on vielä työttömyyseroa Helsingin tappioksi, mutta ei siinä määrin, että se olisi merkki kaupungin rappiosta.

Aineiston käyttötavat

Kriitikot jatkavat:

"Muutosta kuvataan, mutta lukijalla ei ole tekstin nojalla mahdollisuutta arvioida ja vertailla tilannetta prosenttilukujakaumien avulla ennen muutosta ja muutoksen jälkeen. Tällaiset tarkastelut jätetään kuvauksen ja analyysin ulkopuolelle."

Suuntaudun artikkelissani erityisesti pääkaupungin suurten linjojen eriytymiskehityksen hahmotteluun tilastojen avulla. Koulutusrakennetta koskevassa analyysin osassa esitellään ensin seudun koulutusrakenne prosenttijakaumana (kuvio 1). Seuraavaksi esitetään tästä poimitun avainindikaattorin, korkeasti koulutettujen osuuden muutos, sekin prosenttiosuuksina (kuvio 2). Näistä luvuista muodostetaan suhteellisen eron kuvaaja, joka osoittaa aiemman divergenssin kääntyneen ajan mittaan konvergenssiksi. Myös eräitä suurpiirejä koskeva kehitysvertailu on prosenttiosuuksista, joskin esitettynä logaritmiasteikolla. Logaritminen muutos kuvaa tunnetusti muutosnopeudessa vallitsevia eroja ja niiden vaihteluita pätevällä tavalla (kuvio 3). Myös sosioekonomiseen rakenteen kehityksestä esitellään ensin prosenttijakauma (kuvio 4). Yllä oleva kritiikki siis hämmästyttää: eivät kriitikot ole lainkaan lukeneet moittimaansa artikkelia?

Eriytymisindeksin käytettävyydestä

Olen käyttänyt suhteellisen eron mittaamiseen yksikertaista eriytymisindeksiä.
"Eriytymisindeksi: Lasketaan naisten ja miesten keskimääräinen osuus maan työllisyydestä, ja osuutta. sovelletaan kuhunkin ammattiin" (Euroopan komissio 7.6.2000). Siinä tietyn ilmiön määrä tai osuus tietyllä alueella suhteutetaan saman ilmiön määrään tai osuuteen suuremmalla aluekokonaisuudella. Tällaisena olen käyttänyt pääkaupunkiseutua ja kuviossa 7 myös koko Helsingin seutua. Tätä indeksiä on käytetty ennenkin esimerkiksi elinkeinorakenteen poikkeavuuden ja erityispiirteiden tunnistamiseen (Laakso 2002) sekä kaupunkien välisten keskitulojen kehitysvertailuun (Vaattovaara & Vuori 2002). Kriitikot itse ovat asettuneet puoltamaan eriytymisindeksin käyttöä työttömyyden muutoskuvan tutkimuksessa:

"Eriytymistä tässä yhteydessä on tarkasteltu suhteellisten osuuksien avulla: Alueen työttömyysaste jaetaan koko kaupungin vastaavalla ja kerrotaan sadalla. 'Koska työttömyysaste on luonteeltaan indeksi eikä absoluuttinen luku, voidaan suhteellisten erojen tarkastelua pitää indeksiteoreettisesti oikeana lähtökohtana' (Kortteinen € Vaattovaara 2003, 25).

Nyt tämä kaava kritisoidaan kelvottomaksi koulutusrakenteen erojen ja muutoksen analyysissa. "Kun keskiarvo ajan yli kasvaa, on matemaattinen itsestäänselvyys, että kaikki tällaiset sarjat kääntyvät laskuun, vaikka absoluuttinen ero koulutustasossa ei muuttuisi mihinkään".

Kritiikin tueksi esitetään kuvio, jossa kahden alueen (matala ja korkea) koulutusasteen kehitys ilmaistaan korkeasti koulutettujen osuutena sekä sen rinnalla muka käyttämäni indeksin mukaisena kehityksenä. Jälkimmäinen on kriitikkojen esityksessä pysyvästi laskevalla uralla. En ymmärrä. Käytin samoja lukuja lähtötilanteessa ja muutoksessa ja laskin siitä eriytymisindeksin, joka osoittaa erkanevaa suuntaa.

Kuvio 7: Eriytymisindeksin muodostusta

Olisiko tuo laskeva ura syntynyt, kun ensin lasketaan muutosindeksit ja sitten suhteutetaan ne keskenään. Muutosindeksi saadaan, kun lukuvektori jaetaan sen ensimmäisellä alkiolla ja niiden suhde, kun hitaampi indeksi jaetaan nopeammalla. Vain täten saadaan syntymään kriitikkojen kehittelemä laskeva ura ja väitetty matemaattinen väistämättömyys (muutosindeksien suhde). Mutta enhän minä näin menetellyt. Kriitikot moittivat itse keksimäänsä tulosta. En myöskään tunne sellaista matematiikkaa, joka saa pääkaupunkiseudun kaupunkien koulutusrakenne-erot ensin kasvamaan ja sitten kapenemaan. Seuraavassa ovat muutokset prosenttiyksikköinä eri jaksoilla.
Vuosimuutokset vuodesta 1985 eteenpäin ovat kuvioesityksessä

Korkeasti koulutettujen osuuden kasvu prosenttiyksikköinä 1960-2005

Kuvio 8: Korkeasti koulutettujen osuuksien vuosimuutokset

Vuoden 1988 jälkeen Helsingin vuotuiset kasvuluvut prosenttiyksikköinä olivat samoissa tai ylittivät useina vuosina Espoon vastaavat. Solidaarisen palkkapolitiikan tavoitteena 1970-luvulla oli sama palkankorotus kaikille (markka tunnille). On aika selvää, että tämä menettely väistämättä kaventaa palkkaeroja. Niitä mitataan loppujen lopuksi suhteellisin termein. Niin mitataan myös koulutusrakenne-eroja. Absoluuttisin termein mitattuna havaitaan muun muassa, että sekä Helsingissä että Vantaalla koulutustaso nousi vuosina 2004-2005 nopeammin kuin Espoossa.

Eritahtiset muutokset eri jaksoilla ovat epäilemättä yhteydessä kaupunkiasumisessa tapahtuneisiin arvostuksen muutoksiin. Korkeasti koulutettujen osuuden muutos suuralueittain vuoden 2000 jälkeen kertoo Espoon ja Helsingin olevan lähes tasoissa. Kasvuvyöhyke Helsingissä sijoittuu keskivyöhykkeelle ja kaakkoon, Espoossa pieniväestöiselle länsireunalle. Kauklahden ja Pohjois-Espoon muutokset ovat nopeimmat, mutta ne ovat seurausta varsin vähäisistä väestönlisäyksistä.

Näistä luvuista heijastuu uuden urbanismin tuleminen ja gentrifikaatio sen ohella, että joillakin seudun reunojen pientaloalueilla on vetovoimaa. Näiden välisiä suhteita arvioitaessa on joka tapauksessa otettava määrät huomioon.

Kuvio 9: Korkean asteen tutkinnon suorittaneiden osuuden vuosimuutos pääkaupunkiseudun suuralueilla

Moitetta tulee myös siitä että en ole käyttänyt karttoja. "Tämä kun on aivan perustavaa kun tutkitaan alueellista rakennetta ja kuvataan sen muutoksia".

Kriitikot esittelevät kaksi karttaa poikkileikkaustilanteista. Mitään muutoskarttaa en löydä, vaikka itse puhun tekstissäni muutoksesta. Alueiden rakenteellista järjestäytymistä voi tutkia muutoinkin kuin karttojen avulla. Ajalliseen muutokseen tuottavat aikasarjat selvästi paremman tutkimusvälineen kuin karkeasti luokitellut choropleth-kartat. Esittelen omassa artikkelissani rakennepoikkeamaindeksin avulla muodostetun muutoskuvauksen (kuvio 5). Sekin saa kovaa kritiikkiä: "Indeksi ei ole läpinäkyvä. Lisäksi se on muodostettu tavalla, joka tekee siitä vakavasti harhaanjohtavan."

Tutkitaanpa asiaa. Rakennepoikkeamaa mittaava indeksi koostuu eriytymisindeksistä, jossa tietyn ryhmän osuus alueella suhteutetaan vastaavaan osuuteen koko kaupungissa. Koska ryhmiä muodostuu luokituksesta useita (esim. sosioekonominen ryhmitys), on syytä etsiä ja soveltaa painokertoimia eri ryhmien kohdalla. Niiden arvojen tulisi noudattaa tiettyä rankijärjestystä ryhmien välillä. Indeksi on luonteeltaan Laspeyres-tyyppinen, joka siis käyttää kiinteää painorakennetta yli ajan. Olen kokeillut myös Paasche-tyyppistä indeksiä, jossa koulutusrakenneryhmille annetut painot muuttuvat automaattisesti niiden osuuksien keskinäissuhteen muutoksen myötä. Kummassakaan tapauksessa tutkija ei lähde sormeilemaan painoja saadakseen haluamansa lopputuloksen. Aito tutkija ei muutenkaan sormeile tutkimusaineistojaan, eikä myöskään heitä olennaista informaatiota sivuun, mikäli se ei tue hänen teoriaansa. Kukin alue ja ajankohta saavat laskennassa tietyn pisteluvun. Alueet järjestetään niiden väkiluvuilla painotettuna nousevaan järjestykseen Näin toimien taataan, että menettely "Vaihtamalla muuttuja toiseen, indeksoimalla sopivasti ja harkinnanvaraisesti kuka tahansa voi konstruoida sarjan, joka kulkee täsmälleen siihen suuntaan kuin mihin tutkija tahtoo sen kulkevan," ei todellakaan pääse toteutumaan. On itse asiassa melkoinen herjaus väittää tällaista toista tutkijakollegaa kohtaan.

Kritiikki väittää myös, että "työttömyyden kautta ilmenevä sosioekonominen lasku ei ilmene indeksiperustaisessa kuvauksessa. Tässä mielessä ei ole lainkaan ihme, että syvä lamamme - ja siihen liittynyt poikkeuksellinen työttömyys - ei mitenkään näy indeksin avulla tuotetussa tarkastelussa."

Laskennan tulos kuvastaa asuinalueiden sosiaalisen sekoittuneisuuden astetta kunakin ajankohtana. Painokertoimien muuntelu vaikuttaisi lähinnä jakauman amplitudiin, ei sen muotoon, mutta mitään tällaista muuntelua ei ole tehty. Nämä ratkaisut eivät siten muuta laskennan lopputulosta, jonka mukaan sosiaalisesti sekoittuneiden alueiden joukko Helsingissä ensin väheni ja ääriarvojen osuus kasvoi laman syvetessä. Lama siis näkyi indeksin avulla tuotetuissa tarkasteluissa. Elpymisen aikana jakauman keskivaiheille sijoittuvien alueiden joukko lisääntyi jakauman alapäähän ja yläpäähän sijoittuvien alueiden vähetessä. Espoossa kehitys sitä vastoin kulki jakauman leviämisen suuntaan, ja Vantaalla vahvistui kolmihuippuinen rakenne. Laman vaikutukset kyllä näkyvät kaikissa seudun kaupungeissa. Sama laskentakaava tuotti siten kolmenlaisia tuloksia. Olisiko syy sittenkin tilastoaineistoissa?

Kriitikot jatkavat: "Segregaatiota kuvaava pisteluku on rakennettu 'koko työvoiman rakenteesta'. Työvoiman käsite on kiinnostava, mutta työikäisen väestön laskeminen ei segregaation tarkastelussa riitä. Tällöin hävitetään empiirisestä tarkastelusta sekä työllisyyden että työttömyyden tarkastelu." En löydä kohdetta tälle arvostelulle. Tässä sekoitetaan perusteellisesti työvoiman ja työikäisen väestön käsitteet. Työvoima koostuu työllisten ja työttömien summasta. Artikkelin kuviossa 6 on segregaatioindeksi laskettu sekä koko työvoimasta että vain työllisistä. Tulosten kuvaajat hieman vaihtelevat laskentatavasta riippuen, mutta molemmat puhuva vahvasta konvergenssista Espoon ja Helsingin välillä sekä Vantaan etääntymisestä. Ammuttiinko alas olkinukkea?

Artikkelissani käsitellään myös tulotietojen ja asuntojen hintojen muodostamaan kuvaa seudun kehityksestä. Nuo ovat vahvassa kongruenssissa koulutusmuuttajan ja sosioekonomisen muuttujan antaman kuvan kanssa. Kriitikot eivät kuitenkaan tätä kommentoi, vaikka näidenkin muutokset on kuvattu eriytymisindeksin mukaisesti.

Kirjallisuutta:

Aro, Timo (1998): Muuttoliike Uudellamaalla. Uudenmaan liiton julkaisuja B. Uudenmaan liitto 1998

Broberg, Anna(2007): Valikoiva muuttoliike Uudellamaalla. Pro gradu-tutkielma. HY, Maantieteen laitos

Laakso Seppo (2002)Yritystoiminnan alueellinen erikoistuminen pääkaupunkiseudulla. Helsingin kapungin tietokeskus: Helsingin seudun suunnat, 2002:1.

http://www.hel2.fi/tietokeskus/suunnat/artikkelit/artikkeli102.html

Lankinen, Markku (2005): Muuttoliikkeen vaikutus Helsingin väestörakenteeseen ja veropohjaan. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 2005:4

Lankinen, Markku (2006): Sosiaalisen vuokra-asumisen asema kaupunkikentässä. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 2006:7

Lankinen, Markku (2007a): Helsingin kehitys seudullisessa kontekstissa. Yhteiskuntapolitiikka 2007:1

Lankinen, Markku (2007b): Asuntokannan vetovoima- ja työntötekijöistä (julkaisematon käsikirjoitus)

Vaattovaara, Mari Vuori, Pekka: Väestörakenteen ja alueellisen eriytymisen vaikutus Helsingin veropohjaan. Helsingin kaupungin tietokeskus. Tutkimuskatsauksia 2002:1

Vaattovaara, Mari Kortteinen, Matti (2003). Kohti käännettä kaupunkipolitiikassa? Helne Tuula et al. (toim.) Sosiaalinen politiikka. s.. 331 - 357. WSOY. Helsinki.

Vaattovaara, Mari Kortteinen, Matti (2007a: Eriytyykö Helsingin metropolialue vai ei?) . Käsikirjoitus

Vaattovaara, Mari Kortteinen, Matti (2007b):Vastine Markku Lankiselle . miten Helsingin käy?